-Auttaisitko vähän? Poika vilkaisi viereensä ilmestynyttä tyttöä ja näytti hieman närkästyneeltä. -Jos sinulla kerran siinä on molemmat kädet vapaina.
Tyttö katseli poikaa pää kallellaan. Hassua, hän ajatteli. Poika lappoi tarmokkaasti talon räystäskourun alla nököttävästä saavista vettä kahteen ämpäriin. Poika oli pukeutunut pitkään sadeviittaan, jaloissaan hänellä oli siniset kumisaappaat ja päänsä päällä keinui itse veistetyn näköinen pieni puinen jolla.
-Kenen tämä talo on? Tyttö kysyi.
-Tämä ei oikeasti ole talo, tämä on unta ja unessa talo kuvaa unennäkijää itseään. Tämä voisit olla sinä, tai minä. Ala kauhomaan nyt vaan!
Tyttö totteli poikaa ja alkoi kauhomaan vettä isosta vihreästä saavista pojan ojentamalla kauhalla. Kun molempien ämpärit olivat täynnä vettä, poika nosti ne ilmaan ja lähti kävelemään kohti lähellä virtaavaa ojaa.
-Minä voin kantaa toisen ämpärin, tyttö sanoi.
-Ei sinun tarvitse, sillä vesi on tänään erityisen painavaa. On satanut hylätyksi tulemisen pelkoa, poika vastasi. – Minä kannan nyt. Tämä on meidän Sateenkantajien työtä.
-Sateenkantajien? Tyttö kuiskasi. -Keitä te oikein olette?
Poika pysähtyi, laski ämpärit käsistään ja viittoi tyttöä istumaan vierelleen.
-Kerrottuani tämän, et tule enää koskaan kokemaan sadetta samoin, mutta kerron silti.
Kuten tiedät, on olemassa erilaisia sateita. On tihkusadetta ja kaatosadetta. On terävää ja pehmeää sadetta. Yhteistä niille on, että ne puhdistavat ilmaa ja ravitsevat maata. Jokainen sade pitää sisällään tunteita, jonkin pelon. Meidän ympärillämme sataa sitä pelkoa, jota olemme viime aikoina eniten tunteneet.
Tyttö kuunteli tarkkaavaisena.
-Meillä jokaisella on räystäskourumme alla Ikioma saavi. Paikka, jonne pelkomme kasaantuvat. Sanoin sinulle tämän olevan unta, sillä juuri unien kautta me usein käsittelemme pelkojamme. Eli siis tämä on siis myös totta.
Poika piti pienen tauon ja mittaili katseellaan taivaalla purjehtivia pilviä.
-Kysyit keitä me olemme. Meidän Sateenkantajien tehtävä on seurata ihmisten sisäisten saavien täyttymistä ja auttaa niiden tyhjentämisessä silloin, kun he eivät itse siihen syystä tai toisesta pysty. Yleensä ehdimme paikalle ajoissa, mutta toisinaan vettä on ehtinyt kertymään niin paljon, että se tulvii yli äyräiden. Siksi meillä on mukanamme jolla. Silloin me laskemme jollan vesille ja näytämme miten tulvasta voi selviytyä.
-Eikö jokaisen tulisi itse tyhjentää oma saavinsa, tyttö hämmästyi.
-Hyvä kysymys. Ongelmallista on, että samat pelot joista saavit täyttyvät, estävät ihmisiä niitä tyhjentämästä. Pelot eivät kuitenkaan ole pelkästään huono asia, sillä me tarvitsemme vettä. Ken uskaltaa tarttua pelkohinsa ja kohdata todelliset tunteensa, voi ravita ja värittää niillä jokapäiväistä elämäänsä.
Poika nousi ja ojensi kätensä tytölle. – Tule jatketaan, yhdessä tämä on mukavampaa.
-Sanoit, että tänään on satanut hylätyksi tulemisen pelkoa. Että se on peloista painavin. Mikä sitten on toiseksi painavin, tyttö kysyi.
-Myös kuoleman pelko on painavaa, mutta enemmän meille teettävät työtä keskipainavat pelot, kuten rakkauden ja läheisyyden pelon pitkään jatkuvat ripottelut, sekä epäonnistumisen pelkoon liittyvät rankkasadekuurot. Ne tulevat alas niin rytinälle, että meille tulee aina kamala kiire töihin.
Poika nosti ämpärit maasta ja hymyili. Tyttö tunsi kuinka hänen rinnassaan läikähti ja sydämen kohdalla pulpahti pieni kupla. Varovasti hän asetti kätensä pojan käden viereen.
-En kanna kanssasi vielä, mutta sopiiko sinulle, että pidän kättäni tässä, ihan vain varmuuden vuoksi? Tyttö kysyi.
-Kyllä se sopii, poika vastasi. -Se on kauniisti sanottu, se lukee muuten myös meidän työsopimuksessamme.
Joka kerta jonkun sanoessa ”Minä autan sinua, jos sinä väsyt”, saa Sateenkantaja palkallisen vapaapäivän. Tai kaksi. Mahdollisesti jopa koko loppuelämän.
Kirjoittaja on Heinolan kansalaisopiston runo-ohjaaja.
Teksti: Katja Tamminen
Kuva: Sami Lettojärvi